Viimeinen Mammutti.

Muistolle.

Lämmin tuuli puhaltaa ja pöllyttää lunta turkkiini.

Olen yksi viimeisistä mammuteista, ehkä jopa viimeinen. Meitä on ollut olemassa miljoonia vuosia, mutta nyt askeleeni tällä kauniilla planeetalla on ikuisesti viimeisiä.

Metsästys, perinnölliset sairaudet sekä ilmastonmuutos ovat ajamassa minut sukupuuttoon.

Syön hentoisen lumipeitteen alta löytyvää heinää, tarvitsen ruokaa monta sataa kiloa päivässä pysyäkseni kunnossa.

Jotain kamalaa on tapahtumassa ilmastolle, jatkuvasti lämpimämpää puhaltava tuuli ja alati lämpöisemmät yöt vaikuttavat jo minuunkin, olen tottunut kylmiin olosuhteisiin ja ruokamme on kuihtumassa pois muutoksen myötä. Koska syömme tietynlaisia kasveja, jotka nyt ilmaston lämmetessä muuttuvat ja ruokamme ei enää riitä tyydyttämään isokokoista nälkäämme.

Joka aamu herään yhä ennemmin ja ennemmin lämpöisempään maailmaan, oloni on ahdistava, lumikin on sulanut pois.

Ruuan etsiminen vie loputkin voimani, olen aneeminen ja heikko.

Tunnen sen, tänään on viimeinen päiväni maan päällä.

Askeleeni ovat jo hatarat, ja ennen niin massiivinen olemukseni on kuin muisto entisestään.

Istahdan puun juurelle, muistoihini palaa kuinka pienenä mammutin alkuna kirmasin laumani mukana jahdaten toisten häntiä ja kärsiä. Kuinka nautinkaan viileistä ilmoista jääkauden ollessa vielä voimissaan.

Nyt kaikki laumani jäsenet ovat poissa.

Nostan kärsäni vielä kerran korkeuksiin ja haistelen ilmaa joka huokuu lämpöä, otan viimeisen kerran ilmaa keuhkoihini ja sen henkäyksen myötä, me olemme historiaa.

Minä elin, minä kuolin, muistakaa minut, meidät.

Kirjoittanut Jani Ikola Nettipeto.fi 16.10.2023